Muistot ovat aina mukavia (muistoja Miisusta)
Miisu
Nikus-ukko (Erkki Suomalainen) muisteli kerran Alatalon Niilon kanssa talon ruskeankirjavaa kissaa Miisua. Sinänsä kissassa ei mitään ihmeellistä ollut, mutta sille vain sattui ja tapahtui jatkuvasti jotain.
Kerran Erkin ja Niilon palatessa päiväreissusta Lappeenrannasta kotiin Alataloon, he olivat kuulleet ihmeellistä itkunsekaista ääntä jota ei kuitenkaan voinut tunnistaa ihmisen tuottamaksi sen kummemmin kuin eläimenkään. Miesten katseet olivat kierrelleet pitkin pihapiiriä, mutta mitään ei näkynyt johon äänen olisi voinut yhdistää. Lopulta Erkki oli huomannut että Miisu oli jäänyt kainaloistaan jumiin sähkötolpan posliiniseen koukkuun. Muistattehan sen valkoisen möllikän johon kiinnitettiin sähköjohto.
Erkki haki tikkaat ja laittoi ne tolpan kylkeen aloittaen kepeän nousun. Silloin vielä jalka oli noussut kun kauriin vasalla. Miisu ymmärsi yskän ja oli aloittanut laskeutumisen vastaan alempaan johdon kannattimeen, ja siitä Erkki oli kappassut kissan turvalliseen kainaloonsa. Miisu ei siis ollutkaan jäänyt jumiin, vaan hän oli pitänyt möllikän koukusta käpälällään tiukasti kiinni, ettei pääsisi putoamaan ennen avuntuloa. Molempien päästessä tukevasti maan kamaralle kissa oli suorastaan kaatunut pötkölleen nurmikolle huilaamaan. Äänettömänä se oli maannut vaihtamatta asentoaan kunnes lopulta oli nousut tutisevin jaloin pystyyn ja hoippunut navetalle.
Kuva. Miisu apua odottelemassa.
Miisusta Jeesukseksi
Toinen muisto kyseiseen kissaan liittyy myöhempään aikaan. Yhtenä syksyisenä päivänä Miisusta ei oltu tehty näköhavaintoja. Yleensä se naukui heti aamulla hyvät huomenet kun näki Niilon tai jonkun muun talon väestä liikkuvan pihalla. Illalla Niilon äiti Aino kävi viimeisiksi navetalla tarkistamassa että navetalla kaikki on hyvin. Hän huomasi että Miisun aamumaitokin oli navetassa vielä koskematta. Nyt tuli jo huoli, kissalle on täytynyt tapahtua jotain sillä Miisu ei lypsylämmintä maitoaan jättänyt juomatta eikä päiväruokaa syömättä. Kului monta päivää ja kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Kukaan naapureistakaan ei ollut nähnyt kissaa, vaikka Miisu oli kyläilemässä joskus poikennutkin naapurin kollia katsomassa.
Viikkoja myöhemmin Niilolle koitti surun päivä. Lemin kirkolta tullessa eräs naapuri poikkesi Alataloon. Hän oli nähnyt lähellä Korkiasaarta tienposkessa juuri Miisun värisen kissan tai paremminkin auton alle jääneen kissan jäänteet. Niilo lähti raskaalle tunnistusreissulle ja palasi sieltä apeana kotiin. Kotiin hän ei kuollutta kissaa tuonut vaan hautasi sen löytöpaikalle metsään.
Kului kuukausia, kaksi tai kolme, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Niilo oli mennyt talliin katsomaan Saku-hevosta, niin eikös mitä. Kuollut ja itkulla haudattu Miisu naukui tallin oven pielessä kiihkeästi kehräten ja hangaten kylkeään ovenpieleen. Niilon ilolla ei ollut rajoja, olihan tapahtunut ihme. Haudattu kissa tulee kotiin. Siitä paikasta Miisu sai uuden nimen, Jeesus. Nimeä tuskin tarvitsee selittää kun muistaa pääsiäiskertomuksen.
Marjatta Tuomisto 2018