LAPSUUSMUISTOJA KALASTUKSESTA PAPPANI MIKKO NIKUSEN KANSSA LEMIN RUOMIN KYLÄSSÄ - Marja Matikainen os. Nikunen
KUVA: Isäni UNTO NIKUNEN*1019, äitini ROSA NIKUNEN*1921 ja pappani, isänisä MIKKO NIKUNEN *1883. Edessä papan kalakaveri MARJA NIKUNEN *1948 Palasin kotikonnuilleni Lemin Ruomiin vuonna 2015. Täältä olin lähtenyt Lappeenrantaan koulukortteeriin yksin asumaan jo11-vuotiaana, vuonna 1959. Jokainen mäki, tienmutka, järvenpoukama tuo mieleeni muistoja. Tietää kuuluvansa johonkin ja pikkuhiljaa taas ottaa haltuunsa tutut, toki muuttuneet, maisemat, marjapaikat, sienimetsät ja kalastusapajat. Nyt kerron erityisesti kalastuksesta. Mieheni, Martti Matikainen oli aikanaan Hämäläisesssä Osakunnassa Helsingissä törmännyt siinä suhteessa oikeaan tyttöön. Hän, kun oli intohimoinen kalastuksen harrastaja, ja tyttö oli jo pienestä pitäen kulkenut kalalla , isoisänsä MIKKO NIKUSEN- "Mikko-papan" kanssa. Helppoa ei Mikon ollut kalastusta Ruomissa, "Mäkelässä" aloittaa, vaikka Kivijärvi sinisenä välkehtikin alas pihamaalta katsottaessa kumpuilevien peltojen takana. Varmasti pappani oli jo kalastellut Uimilla, kotitalossaan Alanikusella asuessaan. Kyllä sen pieni tyttökin huomasi, että juuri järvellä pappa oli elementissään. Mutta rakkaus toi miehen Ruomiin, kotivävyksi Kirvesmiehen talosta erotetulle pientilalle, jolle maanmittari antoi nimen "Sikomäki", läheisen torpan mukaan. Talo kulki kyllä nimellä MÄKELÄ kyläläisten suussa ja sitä se on vieläkin. Minuakin kutsutaan yhä Mäkelän Marjaksi. Mielenkiintoinen nimimuunnos oli sekin, että Mikko pappaani kutsuttiin " Kirvesmiehen Mikoksi", hän ikäänkuin menetti oman sukunimensä, muutettuaan vaimonsa Eevan ja tämän vanhempien Taavetti ja Anna Maria Kirvesmiehen taloon Ruomiin. Avioliittonsa alkuajan Mikko ja Eeva asuivat Uimilla Alanikusessa. Kun Eevan vanhemmat alkoivat sairastella, ostivat Mikko ja Eeva " Mäkelän" , itsenäisen tilan "syytinkiä "vastaan vuonna 1923. Kauppakirjassa on tarkkaan lueteltu vanhan isäntäparin vuosittaiset saatavat talosta. Loppulause olikin sitten kaikessa karuudessaan tälläinen: OSTAJAT SAAVAT TALON TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ LUKIEN KAIKKINE SIIHEN KUULUVINE IRTAIMISTOINEEN HALTUUNSA, PAITSI ETTÄ KALASTUSOIKEUDEN PIDÄTÄMME ITSELLEMME TALON PYYDYKSILLÄ JA TALON KALAVEDESSÄ. Isäni UNTO NIKUNEN , syntynyt 1919 muisteli ukkiaan Taavetti Kirvesmiestä: "Mäe ulotuin just kattomaan peräkammarin ikkunast ku UKKO -ISÄ kävel kalakontti selässää väsynee näkösen järvelt."Siis Taavetti piti kalastusvehkeistään kiinni ja talonväen kalassa vielä vanhana ja sairaanakin. Kalastuksella on aikojen alusta näillä kivisillä mailla hankittu ravinnon lisää perheelle.Kun kivi- ja pronssikausilla Kivijärven reitti oli yksi eteläisen Suomen pääväylistä merelle, näille rannoille tultiin vettä pitkin, perustettiin aluksi kotaasumuksia ja vähitellen pysyvää asutusta. 1500- luvulla Ruomi oli Lemin suurin kylä( 11 taloa). RUOMI :n muusta nimistöstä poikkeava nimen arvellaan saaneen alkunsa murteellisesta pilkkanimestä " ruamalaiset", kun kylässä säilyi muita pitempään roomalaiskatolinen usko. Väliveden vesireitin varrelta löytyneet kalliomaalaukset kertovat pyynti-ja kalastuskulttuurista. Ruomin Kapian maalauksissa on kolme veneaihetta. Yhdestä venestä lähtee haravamainen kuvio, joka ei muistuta veneen keulakuvaa, vaan voisi olla venestä lähtevä pyyntiväine. Ajatus on jännittävä: Tuhansia vuosia sitten kalliokielekkeelle kiipesi "shamaani", piirsi punamullasta sekoittamallaan maalilla taikakuvionsa; saman kallion reunaan me Mikko-papan kanssa tuomme keväällä hauenkudun aikaan papan talvella kutomat rysät. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun historian luennoilla kiinnostun kalliomaalauksista, lähden niitä etsimään Ruomin Kapian kalliosta , joka on aivan ilmeinen paikka. Petyn, kun en maata myöten pääse korkean veden aikaan eteenpäin. Samana kesänä paikalliset pojat menevät ongelle kallion alle ja huomaavat jotai outoa ylhäällä! Vasta 1970-luvun alussa maalaukset siis löytyivät. KUVA: Venekuvio Ruomin Kapian kalliomaalauksessa. Mikko-papan kanssa tehdyt kalaretket ovat niitä parhaita lapsuusmuistoja 1950-luvulla. Äiti ja isä olivat kiinni talon töissä, olin ainut lapsi ja pyörin papan kintereillä. Talvi iltojen tunnelmaan kuului tuvan rauha: pappa istui jykevällä Taavetin veistämällä tuolilla , kattokoukusta roikkui rysän aihio, puusukkulalla kutoi hiljakseen verkkoa, taivutteli katajaiset vanteet paikoilleen. Haasteli kalajuttuja tai Napoleonin urotekoja. Kysäisi välillä minulta: "Sulaaks siun suusais melli?" Tuttu rapina taskussa, paperinen piparminttu karkkipussi. Ja jos pappa yritti itselleen vain suuta makeaksi pistää, olin kyllä kärppänä paikalla. Ja pappaa nauratti. KUVA: "Käpy" verkkojen ja rysien kudontaväline. Kalaa pyydettiin siihen aikaan kunkin lajin kutuaikaan. Talvella joulun jälkeen alettiin viritellä madepyyntöjä. Koko kylän yhteinen apaja oli Ruomin Kapialla, näköetäisyydellä kalliomaalausjyrkänteestä. Sinne papan kanssa uitettiin avantoon 2-3 rysää. Muistan, että isäkin oli usein mukana jäätä hakkamassa. Hauskinta minusta oli rysän kokeminen. Rysän nielun kohdalle hakattiin pieni tirkistysavanto, sain ensimmäisenä katsoa. Kävin mahalleni hankeen, nenä melkein kiinni jäiseen veteen, vettyneillä lapasilla varjostus...JA JOTAIN SIELLÄ LONGERTELI!! Sitten vasta kannatti hakata isompi avanto ja ottaa mateet talteen. KUVA: Rysä valmiina viritettäväksi kutupaikkaan. Talvella jään alle mateelle, keväällä hauen pyyntiin rantakaislikon tuntumaan. Äitini oli kotoisin Raudusta ja Metsäpirtistä, jossa kalaa arvostiin kovasti. Hän oli kotitalousteknikko, tullut Marttapiiriliiton neuvojaksi Lemille ja osasi ruuanlaiton salat.Meillä syötiin mateesta kaikki. Maksa oli suuri herkku, jonka päälle en kyllä lapsena ymmärtänyt. Myös mäti oli outo juttu; ihmettelin, kun äiti ja isä kilpaa kehuivat sitä leivän päälle laittaessaan. Joukossa oli sipulia ja kermoittuvan maidon päältä sipaistua hapankermaa (jota me muuten, nyt tunnustettuna, kävimme joskus papan kanssa lusikalla yhdessä "varastamassa".) Isä ja äiti kävivät kesäisin pyhinä mato-ongella. Minä pitkästyin, kun he vain onkivat ja onkivat, koko suvisen sunnuntain. Pestyt ja pilkotut uudet perunat ja nokinen kattila odotti veneessä. Sitten rantakalan tekoon saareen. Kahvia oli mukana lasipullossa villasukkaan käärittynä. Joskus mansikka-aikaan mansikoita ja toisessa pullossa vaniljakastiketta. Minä uin ja uin , saaresta toiseen. Ja äiti ja isä onkivat. Isä kävi myös pilkillä talvisaikaan. Hän teki itse pilkit hiihto- ja mäenlaskupalkinnoistaan, juotti uushopeisiin lusikanvarsiin koukut ja piirteli silmät. Kaikki kala käytettiin ravinnoksi. Voi miten hyvää olikaan se pikkukaloista tehty "patakukko", pienessä valurautapadassa yön yli hautunut uuniruoka, jossa ahvenia, siansivua (aitasta tiinusta haettua) maustepippureita ja sipulia. Kaikki ruodot olivat hitaassa lämmössä kypsyessään pehmenneet. Ehkä edellisenä päivänä oli myös paisettu pyöreitä meheviä perunapiirakoita ruiskuoreen. "Potaattipiirakka japatakukko ahvenist"...siinä terveellistä lähiruokaa. KUVA: Kotitekoisia pilkkejä ja uistimia. Meillä oli myös ruoka-aitassa sodan jälkeen, kaikkein köyhimpinä vuosina, iso puutynnyri täynnä suolakalaa. Mikko-pappa tykkäsi siitä erityisesti. Hänellä oli oma puukko, jonka hän pyyhkäisi puhtaaksi pussihousuun , ennenkuin alkoi liotetusta suolakalasta veistellä särvintä itselleen. Muistan olleeni hyvin pieni, kun tarkkailin sitä pöydän toiselta puolelta ihmetellen. Näen kuvan vieläkin silmissäni. Särkiä pyydettiin siis kutuaikaan konttikaupalla ja äiti suolasi ne. Myös pienemmät lahnat suolattiin. Yhä vieläkin teen sopivan kokoisesta lahnasta lasipurkkiin painon alle suolalahnaa lähes satavuotiaalle isälleni ja ikääntyessäni olen myös itse alkanut ymmärtää sen herkun päälle. "Ku tuomi kukkii, nii lahna kutee", sanoi pappa. Silloin vietiin lahnaverkot tiettyihin kaislikkoihin Kivijärvelle. Isä oli rakentanut mansikka-ahon rinteeseen ison savustuspöntön puusta, niin että tulipesä oli rinteessä maan alla. Laatikkoon mahtui monta kerrosta lahnoja kerrallaan, isoja kultaselkäisiä. Joskus isän veli Kauko tuli Lahdesta myös lahnanpyyntiin. Minä ja samanikäinen serkkuni Leena kirmailimme kevätkesän luonnossa ja haimme aina välillä hyppysiimme herkullisen lämpimän lahnanpalan. Voi sitä iloa. Hauskimmat muistot ovat minulla hauen kevätkalastuksesta. Pappa oli siinä oikein mestari. Opin myös näillä reissuilla hallitsemaan hyvin veneen pahemmallakin kelillä. En muista, että pappa olisi koskaan komennellut minua veneessä. Silloin vähän vihastui, kun työnsin käteni ison hauen leukojen väliin ja se puri kipeästi. "Enks mäe siul sanont, et älä sörki niit!" Taisi enemmän huolestua. Kerran taas lähdimme aamulla innoissamme Tirnorkoon haukirysiä kokemaan.- Ei ku vene vaan vesille , kalankuvat kiilu silmissä ja matkaan. Minä sousin, pappa piti perää. Oltiin jo rysillä, kun ihmeteltiin, että vene oli puolillaan vettä. Tappi oli unohtunut ssinä kiireessä.. Aika huiskeella siitä lähimpään rantaan. Kun tilanne oli hallussa, me molemmat purskahdettiin raikuvaan nauruu. Naurettiin vedet silmissä. Pappa taisi todeta: "lapsi ja vanha kalassa." Saatiin taas kunnon kevätkalasaalis. Kannettiin se kotiin vitsaksissa ja äiti kiitteli. Meillä haukea pidettiin suuressa arvossa. Muistan , että äiti laittoi isommat hauet täytetyksi uunikalaksi, riisiä ja kananmunaa sisään. Vähän pienemmät paistettiin tai niistä tehtiin keitettyä haukea nokkosmuhennoksen tai munakastin kanssa. Pienimmät hauet päätyivät kalakeittoon. Lapsuusvuosiltani muistan vielä kiertävät kalakauppiaat. Se on ollut yleinen tapa Karjalan kannaksella ja ulottunut myös tänne Lemille, joka on monessa suhteessa Savon ja Karjalan rajamaastoa. Muikkuja, haileja, silakoita, mitä milloinkin oli tarjolla, aina niitä ostettiin, vaikka raha oli tiukalla. Äiti kävelemässä tieltä astia tai tiivis sanomalehtinyytti kädessään, iloisena, ehkäpä omien Karjala muistojensa vallassa. Leimukukat ja keisarinliljat kukkivat, syyskesän hehku. Ne lapsuuden kesät. Olen onnekas, kun nyt voin pyytää matikoita juuri samasta kohdasta, missä Mikkopapan kanssa rysiä koettiin. Meillä on nyt rautalankakatiska, kuka nyt rysää enää osaisi kutoa ja paikata. Heitämme mieheni kanssa virveliä Kirveslammella, jolla isäni veti nuorena miehenä puukelasta itse tekemäänsä uistinta. Minuun iskee välillä oikein haukikuume: vielä yksi, kun jo kolmatta kelaan veneeseen. Onneksi isäni ei pidättänyt kalastusoikeuksia itsellään "Mäkelän " minulle ja vävylleen siirtäessään! Ruomissa , 15.3. 2018 Marja Matikainen os. Nikunen FT
